Oma kokemus

Paljon huomaa nykyään sellaista "vähättelyä" ja empatian puutetta, jos avautuu omasta surusta, kivusta, sairastamisesta ja yhtä lailla ilosta ja onnesta. Onko toisen suru tai ilo, se oma kokemus asiasta, siltä toiselta pois? 

Kyllähän se omia asioita laittaa perspektiiviin, kun tapaat jonkun jolla on haasteellisempi elämäntilanne kuin itsellä on. Oli kyse sitten univelasta, flunssasta, kroonisesta sairaudesta, työttömyydestä tai mistä tahansa. On hyvä välillä pysähtyä ja miettiä sitä omaa tilannetta laajemmin. Siltikin joskus tuntuu, kaikesta huolimatta, kurjalta ja ne omat tunteet on oikeutettuja. Oli mulla itsellä ihan millainen tilanne tahansa niin haluan, että mun ystävät uskaltaa puhua mulle kaikesta. Haluan tukea ystäviäni ja tarvitsen myös itse tukea. Se, että sulla on ympärillä ihmisä jotka kannattelee ja muistuttaa positiivisista asioista, on ainakin itselle tosi tärkeää. Ei kukaan jaksa yksin kokoaikaa eikä ne elämän ilotkaan tunnu niin hyviltä, ellet voi jakaa niitä jonkun kanssa. Ja välillä pitää saada sanoa ääneen, että tää on nyt kyllä ihan syvältä! Mä pidän sellaisista ihmisistä jotka on avoimia ja rehellisiä. Mitä enemmän mulle avautuu sitä läheisemmäksi ihmisen koen. Mutta se on vaan mun kokemus. Tiedän niitäkin joita avoimuus ahdistaa ja hävettää, jos joku kertoo jotenkin julkisesti ongelmistaan. Pääasia kai, että jokaisella olis niitä omanlaisia ihmisiä elämässään.

Me ollaan jokainen ihan omia yksilöitämme ja jokainen meistä kokee erilailla ja omalla tavalla asioita. Toiset meistä ovat herkempiä kuin toiset. Toisia ei hetkauta mikään. Jollakin on kuollut koira, toisen mielestä koiraa ei saa surra koska "se on vaan koira". Toisella on krooninen sairaus tai pysyvä vamma, mutta hän ei saa valittaa, koska ei ole kuitenkaan kuolemansairas. Joku saa ylennyksen, mutta ei hän sitä suinkaan omalla ammattitaidolla ole ansainnut, vaan jollain muulla tavalla mikä ei liity töihin mitenkään. Perseennuoleskelija... Puhumattakaan kaikesta muusta kateudesta mitä ihmiset kokee... Kenellä sitten on se perimmäinen oikeus ilmaista omat tunteet? Tai olla ylpeä itsestään? Aina on olemassa jossain joku, jolla on kurjempaa kuin just sulla. Tai se, kuka on vaan sua parempi ihan kaikessa. Miksi pitää kilpailla siitä kenellä on oikeus valittaa, surra, iloita tms. Missä on normaali empatia tai rehellinen ilo toisen puolesta? Liika negatiivisuus ärsyttää mutta niin ärsyttää liika positiivisuuskin… 

Mun toiset isovanhemmat puhui tosi paljon perunoista. Siitä millaista perunaa minäkin vuonna on tullut. Ollaanko me sellaista perunakansaa, että olis parempi kun ei sen suuremmin mitään tunteita näytettäis, puhuttais vaan perunoista? Tai säästä....

Mä oon hirveen läheinen mun perheen kanssa, mulla on elämässäni ihmisiä niihin hyviin ja huonoihin hetkiin. Puhutaan avoimesti kaikista asioista. Olen onnekas. Tosi onnekas. 

Ensi viikon perjantaina on lääkärin kanssa kontrolli. Toivon saavani jotain tarkempaa haarukkaa seuraavien leikkausten aikatauluista. Ja jos aikataulu näyttää hyvältä, niin sitten varaamme matkan syksylle ja vietämme läheisten kanssa ansaittua lomaa yhdessä <3 

Mukavaa päiväää just SULLE <3